Lauantaina, päivää ennen äitienpäivää, vietettiin lapsettomien päivää.
Tämä päivä saa minut aina miettimään miten onnekas olen.
Oli nimittäin aika, jolloin meille sanottiin, että emme voi ehkä koskaan saada omaa lasta, emme ainakaan ilman lääketieteellistä apua.
Tulin ensimmäisen kerran raskaaksi 18 vuotiaana.
Olimme innoissamme Rachidin kanssa ja ostimme meidän tulevalle pienelle jo tossut ja pari bodya valmiiksi, siis heti kun saimme tietää, että olen raskaana.
Ensimmäisessä neuvola tapaamisessa puhuttiin paljon siitä, miten nuori äiti olen ja miten olemme valmistelleet vauvan tuloa ja oliko raskaus vahinko.
Meillä ei ole vahinkoraskauksia tullut.
Olimme hyvin tietoisia siitä, miten eri ehkäisyt toimivat, huh huh!
Raskausviikolla 13 aloin kuitenkin vuotaa verta ja vatsa kramppasi todella pahasti.
Isäni vei minut ja Rachidin Jorvin sairaalalle ja siellä lääkäri totesi, että vauvalla ei näy enää sydänääniä.
Jäin sairaalaan yöksi ja aamulla tehtiin kaavinta.
Olimme aivan järkyttyneitä tapahtuneesta.
Rachid oli itkenyt kotimatkalla ja isäni oli yrittänyt lohduttaa häntä.
Voin sanoa, että Rachid ei helpolla itke, mutta tuo on päivä jonka hän muistaa aina ja on sen vuoksi surullinen edelleen.
Sama se on minulla.
Yritimme järkeillä asian niin, että vauva ei olisi ollut terve, jos raskaus olisi jatkunut ja ehkä meillä ei olisi Mariamia ja Mohammedia, jos olisimme saaneet meidän ensimmäisen lapsen.
Minä olisin ollut valmis aika piankin yrittämään uutta raskautta, mutta Rachidille edellisen raskauden menetys oli niin iso juttu, että hän halusi vain olla minun kanssani.
Myöhemmin ajatellen se oli ihan oikea päätös.
Ehdimme olla yhdessä useamman vuoden lisää ja menimme sinä aikana naimisiinkin.
Kun päätimme vihdoin, että vauva saisi tulla, ei raskautta kuitenkaan alkanut kuulua.
Odotimme raskautta kaksi vuotta.
Minä kävin tutkimuksissa ja todettiin, että minulla on endometrioosi, joka vaikeuttaa raskaaksi tulemista.
Tuolloin emme vielä tienneet, että Rachidilla oli kilpirauhasen vajaatoimintaa, joka myös voi vaikuttaa siittiöiden määrään ja liikkuvuuteen.
Olimme varanneet ajan väestöliiton lapsettomuusklinikalle, mutta ajan odotteluun menisi vielä pari kuukautta.
Aloin kuitenkin voida huonosti läpi päivän ja päätin sitten tehdä raskaustestin.
Testi näyttikin positiivista ja yllätys oli kyllä melkoinen.
Raskauden alussa oli veristä vuotoa ja luulin jo, että menetämme taas vauvan, mutta tämä vauveli oli onneksi sitkeää tekoa ja pysyi matkassa mukana...kunhan vaan säikäytteli äitiä vähän.
Raskaus kesti 42+1 viikkoa ja synnytys olikin sitten ihan omanlaisensa, kesti 16h ja lopuksi keisarinleikkauksella saimme meidän odotetun ja niin ihanan vauvan, että luulin sydämeni pakahtuvan onnesta.
Meillä oli vauva, ruususuu prinsessa ja nimeksi tuli Mariam <3
Meni päälle neljä vuotta, kunnes aloimme miettimään toista lasta.
Vitsailimme, että pitää varmaan alkaa treenaus, jos seuraavakin raskaaksi tuleminen kestää päälle pari vuotta.
Ehkä tulisin raskaaksi ennen kuin Mariam aloittaa koulun.
Yllätys oli taas aikamoinen kun jo toisesti kierrosta huomasinkin olevani raskaana.
Koko ajan oli kuitenkin pelko menetyksestä läsnä tässäkin raskaudessa, mutta kaikki meni kuitenkin hyvin.
Raskaus kesti 41+6 viikkoa ja synnytys kesti vain vähän päälle 6h.
Verenhukka ja nyrkin kokoinen hematooma välilihassa, mutta loppujen lopuksi tälläkään ei ollut väliä, koska meillä oli ihana poikavauva, jonka nimeksi tuli Mohammed, Marokon ukin mukaan.
Olin monta viikkoa kipeä synnytyksen jälkeen, mutta onneksi oli mies, äiti ja sisko apuna, koska olin aikalailla viikon kiinni sängyssä tai sohvalla.
Vauva kuitenkin kasvoi hyvin ja vähitellen tämä mammakin oli taas menossa mukana.
Ennen kuin täytin 40 vuotta ajattelimme, että olisi ihanaa saada vielä iltatähti.
Alle puolivuotta kesti, kunnes tärppäsi.
Onnea kuitenkin kesti vain kuukauden verran, kun tuttu kipu valtasi vatsan ja aloin taas vuotaa verta.
Raskaus keskeytyi heti alussa ja me pidimme tätä merkkinä siitä, että meidän lapsimäärä on täysi.
Meillä on kaksi ihanaa ja tervettä lasta ja se on enemmän kuin mitä monelle ihmiselle annetaan.
Emme halunneet enää kokea noita menetyksiä ja pelkoja uudestaan.
Tänä päivänä meidän lapset ovat jo aikuisia ja me olemme vielä "nuoria", joten nyt on taas aikaa vain meille kahdelle.
Äitiys on asia, jota toivoin aina ja olen suunnattoman onnekas, että olen sen saanut kokea.
Äitiyden ei tarvitse olla biologista vaan se voi olla ihan mitä vain.
Luulen, että jos emme olisi saaneet meidän lapsia, olisin keksinyt keinon olla äiti jollain muulla tavalla.
Tällainen oli minun tarinani äidiksi tulemisesta, ensimmäisen kerran kerrottuna kokonaan.
Toivottavasti jaksoit lukea tämän tänne loppuun asti.
Ihanaa viikkoa teille kaikille <3
